Käyttäjänimi: Salasana:

Minä

Nimeni on Janne Alasalmi ja alta löytyy hiukan taustatietoa minusta sekä yrityksestäni.

Muodollinen koulutukseni

Minun valokuvani
ePete

Yritykseni

Tasapainopiste perustettiin 1. lokakuuta 2007, mutta juuret sillä on paljon kauempana menneisyydessä. Siitä asti kun olen Egoscue-menetelmää opiskellut, eli vuodesta 2003 saakka, olen suunnitellut jonakin päivänä menetelmän tuomista kaikkien suomalaisten saataville. Jo ennen perustamispäivää olen työskennellyt menetelmän parissa harrastuksena, auttaen lähinnä perheenjäseniä ja tuttuja. Kokemuksen kerääminen on ollut tärkeää, mutta tällä alalla ei kouluttautuminen koskaan lopu. Jokainen henkilö on yksilö, jonka keho toimii juuri tämän henkilön elinympäristön muokkaamana. Tällöin ei koskaan voi soveltaa tiukkoja sääntöjä tai valmiita ohjelmasapluunoita hyvien tulosten saamiseksi, vaan pitää aina aloittaa hoitoprosessi tyhjältä pöydältä reagoiden jatkuvasti henkilön yksilölliseen hoitovasteeseen. Yritykseni tähtääkin aina asiakkaan yksilölliseen auttamiseen tämän omien tavoitteidensa pohjalta, ja tilanne kartoitetaan aina perinpohjaisesti tyydyttävien tulosten saamiseksi. Muita yritykseni tärkeitä arvoja ovat luottamuksellinen toiminta sekä ympäristön kunnioittaminen.

Oma tarinani

Minunkin lapsuuteni vietettiin liikunnallisissa merkeissä - päivät leikkien ulkona ja illat monesti palloiluhallilla iskän lentopalloharjoitusten ajan sinkoilemassa paikasta toiseen (talonmies "Mikkoa" pakoon tietenkin). Liikkumista kertyi tuntikaupalla päivittäin ennen kouluikää, ja ensimmäinen tietokonekin hankittiin vasta ekaluokkalaisena. Tuo piste ajassa merkkasikin minulle kuten tuhansille muille ikätovereilleni suurta muutosta liikkumiskuvioihin. Nyt pitikin yhtäkkiä istua paikoillaan 45 minuuttia ennen kuin pääsi 15 minuutiksi liikkumaan, ja liikuttua sitä tulikin tuo lyhyt välitunti - monesti palattiin tunnille hiestä märkänä! Myös tietokone vaikutti istumisen määrään, sillä nyt myös osa kaverien kanssa tapahtuvasta harrastamisesta siirtyi ulkoa ilotikun vääntelyyn ruudun ääressä. Ensimmäisen kipumuiston sainkin juuri kovasta pelisessiosta, kun kolmiloikkaa rajusti joystickiä ravistaen "hypätessä" kramppasi niska niin juntturaan, ettei seuraavana päivänäkään pystynyt päätä juuri kääntämään. Olin tuolloin ala-asteen loppupuolella. Tätä ennen oli toki tapahtunut harrasteiden parissa; olin mm. murtanut solisluuni ja katkaissut vasemman ranteen luut, mutta ei mitään isompaa. Istuminen oli siis tehnyt jo tehtävänsä, vaikka takana oli vasta muutama vuosi pulpettien ergonomiaan ja aikusten maailman kaavamaiseen päivärytmiin tutustumista.

Liikkumisen vähäisen määrän lisäksi suurin lihasepätasapainoa aiheuttava tekijä on nimenomaan kaavamainen liikkuminen. Tämä termi pitää sisällään sekä liikeärsykkeiden yksipuolisuuden että tietyn päivä/viikko/kuukausikaavan muodostumisen liikkumiseemme. Pikkulapsilla tätä kaavamaisuutta ei ole vielä muodostunut, ja sen näkeekin esim. tietyn tehtävän suorittamiseen käytetyistä kymmenistä eri variaatioista sen sijaan, että käytettäisiin aina helpointa sekä yksioikoisinta tapaa tehtävän suorittamiseksi.

Liikunnan harrastaminen oli kuitenkin edelleen erittäin intensiivistä. Eniten tuli harrastettua kaverien kanssa pallopelejä, joiden parissa saattoi helpostikin hurahtaa tuntikaupalla aikaa kerrallaan. Jääkiekko oli mieluisinta puuhaa talvisin, ja luistelulihaksia tulikin treenattua todella paljon - olinhan porukan nopein luistelija. Myös yleisurheilua harrastettiin, lähinnä kesäisin johtuen sisähallin puuttumisesta paikkakunnalla. Talvisin oli yksi yhteistreeni palloiluhallissa, mistä muistan ensimmäiset olkapääoireet heittoharjoituksista. En pystynyt edes lentopalloa heittämään yhdellä kädellä ilman että tuntui kuin olkapää muljahtaisi pois paikoiltaan. Olin myös yllättävän jäykkä monissa venytystesteissä - ainakin lonkankoukistajat tuntuivat kirraavan, eivätkä takareidetkään notkeimmasta päästä olleet vaikka seiskaluokan kuntotestissä hyvän arvosanan sainkin johtuen ehkä fleksiosuuntaan hyvin liikkuvasta rintarangasta. Samoin vatsalihaksia tein yli 70 yhden minuutin testissä.

Suuremmat ongelmat alkoivat jossain 15-16 vuoden iässä kun säärten sisäosat alkoivat kipeentyä juoksussa ja hyppiessä. Hoitona yritettiin aluksi hierontaa ja kylmähoitoa, jopa magneetteja, ilman tulosta. Harjoittelu oli kuitenkin niin epäsäännöllistä, ettei vaiva vielä estänyt liikkumista. Myös polvet ja nilkat näyttivät merkkejä virheasennoista. Nilkat tuntuivat nyrjähtelevän turhan helposti, ja kipuilivat jonkin verran loikatessa. Polvijänteiden etuosissa tuntui välillä pistemäistä kipua - hyppääjän polvet. Eräänä päivänä alaselkä kramppasi sitten niin jumiin etten pystynyt kuin juuri kävelemään. Lääkäri otti röntgenkuvat ja antoi lääkkeeksi lihasrentouttajia. Oli kuulemma suoristunut lanneranka (ei ihme kun kaikki lihakset ympärillä krampissa). Hieronnalla taas saatiin lihakset pikkuhiljaa päästämään otettaan, mutta eräskin hieroja ilmoitti tutkimustensa jälkeen etten koskaan ainakaan nostaisi raskaita painoja tällä heikolla selälläni. No pääasia, että pystyisin hyppäämään ja juoksemaan.

Toisin kuitenkin kävi sillä 18-vuotiaana jouduin ensin keskeyttämään hyppääjien leirin Ouluhallissa kesken juoksuharjoituksen, koska säären sisäosat tuntuivat kuin ne repeäisivät irti sääriluusta ja räjähtäisivät sillä sekunnilla ulos lihaskalvoistaan. Lihasaitiosyndroomaksi sanoivat, ja hoitona oli lepoa, särkylääkekuuri, tukipohjalliset ja varvasjumppaa. Tämä ei tietenkään auttanut, joten kävin myös kansanparantajalla, joka ei osannut asialle mitään tehdä, sekä jäsenkorjaajalla, joka ruhjoi sääret mustelmille muutaman kerran ilman tulosta. Ehkä tarkoituksena oli tuottaa niin paljon kipua, ettei sen jälkeen enää mikään tunnu miltään. Sitten lukion liikuntatunnilla sattui jotain odottamatonta. Poikkihallin tapahtuneessa koripallopelissä (korit siis kiinni betoniseinissä) pääsin yksin läpi, ja ponnistin lay-uppiin kun tunsin puolustajan kädet selässäni. Seuraavaksi keräilinkin sitten jo kamojani betoniseinästä, ja tunsin jotain alaselässäni "liikkuvan". Tunne paheni iltaa kohden, ja aamulla en pystynyt enää kumartumaan eteenpäin ilman vihlovaa kipua vasempaan pakaraan ja jalkaan. Magneettikuvat kertoivat karua kieltä: L4/L5-välilevy oli pullistunut, mutta mikä vielä ihmeellisempää, myös nikamaväli L5/S1 osoitti rappeuman seurauksena madaltumista. Rappeumaa 18-vuotiaalla?! Fysiatri kertoi tämän olevan perinnöllistä, eli siis heikko selkä. Pitää valita harrastukset sen mukaan. En ollut samaa mieltä!

Onneksi luotin omiin vaistoihini jo tuolloin, sillä viime vuosina on tiede selvittänyt paljon uutta tietoa geeneistä ja niiden toiminnasta. Nykytietämyksellä yksi geeni ei aiheutakaan tiettyä ominaisuutta kehossa, vaan ympäristön vaikutuksella on paljon luultua suurempi vaikutus solujen toimintaan (epigenetiikka). Solun aivot eivät siis olekaan DNA:ssa vaan solukalvon ulkopuolista maailmaa aistivissa reseptoreissa. Muutos soluihin kohdistuvissa ärsykkeissä voi siis saada aikaan muutoksia niiden toiminnassa, myös itse geenien toiminnassa. Terveydentila ei ole ennaltamäärätty, ja keho on elävä organismi, joka uusiutuu koko ajan ulkoisten ärsykkeiden ohjaamana.

Aloin heti urheilijana vahvistamaan vatsa- ja selkälihaksiani siinä toivossa, että selkäni vahvistuisi. Etsin myös tietoa kirjoista, ja sainkin selän tilanteen hieman parantumaan. Muut vaivat eivät kuitenkaan hävinneet, vaan jopa pahenivat. Migreenit, käsien puutumiset öisin, niskan ajoittainen jumiutuminen, plantaarifaskiitti, hyppääjän polvi, happo- ja hengitysoireet rasituksessa, yläselän lukot, olkapään muljahtelut ja pinnetilat jne. Näin jälkikäteen ajateltuna olin vahvistanut virheasentojani tuhansilla ja taas tuhansilla vatsa- ja selkäliikkeillä. Notkoselkä oli itseasiassa pahentunut ja yläselän kyfoottisuus sekä olkapäiden eteenpyöristynyt asento huonontunut. 19-vuotiaana hyppäsin viimeisen 3-loikkakisani nilkka teipattuna ja polvituen avustuksella. Onnistuin silti parantamaan ennätystäni, ja ylitin jopa 14 metrin haamurajan vaikka tulos hylättiinkin niukasti yliastuttuna. Kisan jälkeen päätin ettei se ollut enää sen arvoista.

Tein saman virheen kuten monet nykyään käytössä olevat kuntoutusmenetelmät. Keskityin kipeään kohtaan, enkä ottanut huomioon kehon toimintaa kokonaisuutena.

Seuraavat vuodet kuluivatkin opiskelujen aloittamisessa Oulussa, ja jonkin verran kuntoa ylläpitäessä mm. keskivartalojumpalla ja punttisalilla. Voimaa kertyi suhteellisen hyvin, mutta selkä sanoi aina väliajoin sopimuksensa irti. Kävin tuon tuosta kiropraktikolla, naprapaatilla ja osteopaatilla niksauttelemassa selkää kuntoon. Apu oli kuitenkin aina lyhytaikaista. Takaraivossa takoi edelleen halu päästä takaisin yleisurheilun pariin, ja muutaman välivuoden jälkeen yritin uudestaan aloittaa treenailuja. Muutama viikko menikin suhteellisen hyvin, kunnes sääret alkoivat taas kipeentyä - enkä tehnyt kuin 1-2 harjoitusta Ouluhallissa per viikko. Myös vasen takareisi kiristeli, ja esti nopeusharjoittelun. Päätin ettei tämä voi penikkataudista kiinni jäädä, ja marssin yksityiselle urheilulääkärille. Ainoa lääketieteen jäljellä oleva vaihtoehto oli leikkaus (faskiotomia), jolla vapautettaisiin kireät lihaskalvot ja annettaisiin lihaksille tilaa kasvaa. Kuulosti hienolta ja maksoi reilun tonnin, mutta hyöty jäi valitettavasti tasan nollaan. Siinä vaiheessa nousi jo mieleen muutama voimasana, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Enkä aikonut luovuttaa!

Jälkikäteen viisasteluna olisi ehkä kannattanut kyseenalaistaa lääkärin selitys vaivalle. Miksi lihaskalvo on liian kireä minulla, mutta ei toisilla? Perinnöllisyyshän ei voi tuota selittää, koska sääreni toimivat nykyään moitteetta. Syynä oli alaraajojen nivelten virheellinen biomekaaninen toiminta juostessa ja hypätessä. Leikkaus vapautti kireän lihaskalvon, muttei korjannut lihasepätasapainoja, jotka aiheuttivat kireän lihaskalvon.

Tein varvasjumppaa entistä tarmokkaammin, ja venyttelin ja hieroin jäällä. Vaivat kuitenkin jatkuivat. Sitten eräänä päivänä netissä surffaillessani, ja hakusanaa "shin splints" (eli penikkatauti) käyttäessäni, törmäsin vahingossa kirjaan Pain Free, jonka oli kirjoittanut Pete Egoscue. Tilasin kirjan ainoastaan tällä perusteella ilman suurempia odotuksia, mutta kun aloin sitä lukemaan, hiipi pääkoppaani pieni toivon kipinä. Tuo kipinä kasvoi sivu sivulta suuremmaksi, kunnes olin kirjan luettuani varma että voisin jonakin päivänä harrastaa ihan mitä vain haluaisin ilman rajoitteita. Aloitin siis kokonaisvaltaisen lihastasapainoharjoittelun kesän 2003 alussa. Ohjelmat olivat täysin erilaisia kuin mihin olin tottunut. Niissä työstettiin koko kehoa ja mitä ihmeellisimmissä asennoissa. En antanut tämän kuitenkaan häiritä, vaan tein liikkeet tunnollisesti päivittäin. Eikä aikaakaan kun monet oireet alkoivat helpottamaan. Syksyllä aloitin hierojakoulutuksen Vuokatissa, jota en olisi voinut viedä läpi entisillä selkä- ja olkapäävaivoillani. Toki välillä tuli pieniä takapakkeja, mutta ohjelman tehtyäni olo oli aina parempi ja eteenpäin mentiin.

Keväällä 2004 hierojaksi valmistuttuani hain sitten Jyväskylän yliopistoon, ja pääsin opiskelemaan liikuntabiologiaa. Nyt käytössä olisi talvellakin harjoitusolosuhteet yleisurheiluharrastukselle. Edellisenä kesänä olin käynyt yhdessä piirikunnallisessa kisassa kokeilemassa missä mennään, ja jäänyt hiukan 19-vuotiaana hyppäämästä ennätyksestäni. Vaikealta ja raskaalta tuntui hyppääminen tauon jälkeen vaikka voimaa oli moninkertaisesti. Selkä kuitenkin kesti jo hyvin kaiken harjoittelun, ja sääretkin olivat paljon paremmassa kunnossa. Kävin pari kertaa viikossa treenaamassa, mutta en vielä uskaltanut laittaa kaikkea peliin. Ehkä tuo oli alitajuinen suojelumekanismi, joka kehotti vielä keskittymään lihastasapainon palauttamiseen, koska olinhan sitä ensin vuosikausien ajan heikentänyt. Olin myös seuraavan kesän töissä, joten en ehtinyt saatika sitten jaksanut paljon harjoitella lihastasapaino-ohjelmien lisäksi. Mutta seuraavana syksynä se kipinä sitten iski, ja aloin suunnittelemaan paluuta kentille. Syksyn treenailtuani jo vähän säännöllisemmin, joululomalla alkoi todellinen rypistys. Pystyin ensi kertaa vuosikausiin juoksemaan, hyppäämään, heittämään ja nostamaan ilman jatkuvia kipuja ja kolotuksia. Tauko oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä mm. kimmoisuuteen ja hyppytekniikkaan, mutta pääasia oli että pystyin harrastamaan sitä mitä halusin.

Mitä tästä opimme? Terveyttä ei voi ostaa rahalla. Ainoa keino parantua on muuttaa kehoon tulevia ärsykkeitä eli tekemällä muutos elämäntapoihin, jotka alunperin aiheuttivat ongelmat. Tämä voi tarkoittaa päivittäisen liikeannoksen lisäämistä, ravintotottumusten muuttamista, stressin hallintaa, levon määrän lisäämistä ja/tai monia muita asioita, joiden tulee olla tasapainossa keskenään optimaalisen terveyden saavuttamiseksi. Toinen tärkeä asia, jonka tämä tarina opettaa: jokainen voi itse tehdä nämä tarvittavat muutokset. Toisaalta kukaan muu ei niitä voi tehdä toisen puolesta. Juuri sinä olet oman terveytesi asiantuntija.

Janne